Palaan vuoteen 1978. Helmikuinen lumimyrsky saatteli minut maailmaan, nelihenkiseen perheeseen. Elämäni ensimmäisistä 10 vuodesta miehliini on piirtyny pienen maalaiskylän maisemat. Useassa talossa oli vielä lehmiä ja muita maalaistalon eläimiä. Met kylän muutamat kläpit saima kirmaila pitkin peltoja, metsiä, leikkiä heinäladoissa ja milloin missäki. Kasvatus se oli vappaata, mutta ympäristö turvallinen.

Maalaiskylä on opettanu minua enemmän ko yksikhään koulukirja. Kylässä piethiin toisista huolta niin hyvässä ko pahassa. Se oli kuiteski yhteisvastuullista ja yhtheen hiihleen puhaltamista. Äitini ja isäni olit molemmat palveluammateissa. Sitä oppi näkehmään, miten kaikki ihmiset met olema samanarvosia ja kaikkia pittää pyrkiä kohtelemhaan oikeudenmukaisesti. Ussein net kaikkein heikoimmassa asemassa olevat olit parhaita rinnalla kulkijoita.

Pienessä kyläkoulussa opin laskemhaan ja lukehmaan. Kaipuu oli samanikäsistä kavereista, niitä ei ollu. Tai en mie tiä kaipuu, muutama paras kaveri oli ja se riitti. Kesäsin net Helsingistä tulheet lomalaiset tulit opettamhan kaupungin metkuja.

Kymmenen vanhana siirryin kyläkoulun lakkautuksen jälkeen kirkonkyläle. Meän koko perhe muutti sinne. Mie harrastin voimistelua, soitin pianoa, kuljin näytelmäkerhossa ja tärkeimpänä oli seurakunnan kerhot sekä muu toiminta. Sielä mie opin tuntemhaan Taihvaan Isän ja luottamhan ko vuohreen. Hän onki minun elämää kantanu. Vaikeimpina aikoina, surun keskelä ko isäni kuoli sain tukea kotiseurakunnastani.

Toimin jo 15-vuotiaana seurakunnan eri luottamustehtävissä, lukioaikana oppilaskunnassa, myöhemmin kirkkovaltuutettuna ja varavaltuutettuna kotikunnassa. Koulussa meillä oli paljon yrittäjyyskasvatusta ja met saima oikeasti pittää yritystoimintaa mm. nuorisokahvilaa kesällä ja VR-toria aina ko junat kulki. Kiitos siitä kannustaville opettajille!

Olen aina kokenu, että Taihvaan Isälä on suunnitelma meitä kaikkia varten. Omassa elämässä on paljon tapahtunu semmosta, mitä ei olis toivonu tapahtuvan. Jälkheenpäin olen miettiny, että mikä minustaki olis tullu, jos mithään en olis kokenu. Kaikela siis tarkotuksensa. Kun yksi ovi sulkeutuu niin toinen avautuu. Jokin ovi on avautunut niin, että on pitäny vähä sulatella. Surun ja kivunkin kautta on syntynyt uutta.

Lukion jälkeen muutin Ouhluun ja valmistuin vuonna 2000 diakonissa-sairaanhoitajaksi (AMK). Oman perheen perustaminen täällä Rovaniemellä on ollut viimeisen kahdenkymmenen vuoden rikkainta aikaa. Diakoniatyö on opettanu antamhaan arvoa kaikele sille mitä on. Joka päivä ihmisiä kohatessa oppii uutta. Ikäihmisten kautta on oppinu elämän syvyyksistä sekä kovia kokeneiden perheiden kautta selviytymistä uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Myöhemmin työni ohessa täällä Rovaniemelä suoritin sosionomi ylempi AMK-tutkinnon Järvenpäässä. Elämä ottaa, mutta se myös antaa.

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. On siis hyvä oppia tuntemhan ja hyväksymhän ittensä, silloin voi nähdä myös muita. Politiikan tekeminen vaatii laaja-alaisuutta. On nähtävä kauas, mutta ei sovi unohtaa jo näkemäänsä tai näkyvillä olevaa. Elämässä voi erehtyä, samoin vastuunkantamisessa. Välillä potkitaan isompia kiviä pienempien tieltä ja päinvastoin.

Tämä minun tarinani on osa minuutta. Kenellekään muulle  se ei ole totta kuin minulle. Halusin kirjoittaa tämän, koska päättäjänä omaa historiaa ei voi sivuuttaa eikä tarvitse. Kaikki se elämänkokemus, koulutus ja oppi kantapään kautta vaikuttavat toimintaan. Mielipiteet rakentuu pienistä puroista ja muuttuvat päätöksiksi suuren koskenkuohunnan lailla.

Rovaniemen kaupunki

SDP