Onko koulurauha järkkynyt? Erilaisia hankkeita esim. ”Kivakoulu” on käynnistetty, mutta mikä on todellisuus. Kouluissa valitetaan resurssipulaa, isoja oppilasryhmiä sekä opettajien todellista mahdollisuutta puuttua asioihin. Lehdet otsikoivat, mitä ikävimpiä uutisia kouluissa tapahtuneista välikohtauksista.

Lapset tarvitsevat turvallisuutta, välittämistä, rakkautta ja rinnalle aikuisia. Rakkaus on sitä, että asiat selvitetään, asetetaan rajoja ja tarvittaessa ojennetaan, opetetaan vastuunkantamista tekemisistä ja rehellisyyttä, kuinka sitä muuten opitaan. Tarvitaan näkeviä silmiä (ei ohikulkevia) ja varhaista puuttumista.

Vanhemmilla on ensisijainen vastuu kasvatuksesta, mutta koulu kasvattaa ja ennen kasvatti kyläkin. Väkivallan ja koulukiusaamisen nollatoleranssi tulisi olla kaikissa kouluissa. Varhaisessa puuttumisessa on onnistuttu kun väkivaltaa ei ole. Mikäli sitä tapahtuu, se on katkaistava heti. Opettajien tehtävä on ottaa vanhempiin heti yhteyttä, tiedottaa ja asia on selvitettävä perusteellisesti. Lapset on puhuteltava ja anteeksipyytäminen uhrilta on vähintä mitä voi tehdä. Kaikki lyöminen, potkiminen tulee olla EI-hyväksyttävää ja se on opetettava lapsille. Valitettavasti joskus kantapään kautta. Turhat hyssyttelyt sikseen!

On mahtava asia, että meillä on toimiva koulujärjestelmä. Se ei parane psykologien ja kuraattorien lisäämisellä. Toki heitä tarvitaan, mutta ensisijaisesti tarvitaan koulunkäyntiin osallistuvia ammattilaisia; koulunkäynninohjaajien, tukiopetusta ja pienempiä opetusryhmiä. Valtio on tullut tähän vastaan, mutta ei riittävästi. Kunnissa tulee aidosti tehdä päätöksiä, mitkä lisäävät koulurauhaa!

Ammatti-ihmisten lisäksi me tarvitsemme varhaisen puuttumisen asennetta lähiympäristöömme. Rohkeus nostaa kissa pöydälle ei vaadi resursseja vaan aitoa välittämistä ja vastuunkantamista. Vuorovaikutusta koulun ja kodin sekä vanhempien ja lasten välillä, yhteisvastuullisuutta.

Marjo Rundgren

diakoniatyöntekijä

lähiö- ja perhetyö